Käve­lem­me kylän hal­ki Ali­na-tädin luok­se hänen kotiin­sa. Aste­lem­me pien­tä, mutai­sen hei­nik­kois­ta pol­kua pit­kin koh­ti taloa, joka sijait­see aivan Jama­lin nie­mi­maan ala­puo­lel­la kie­mur­te­le­van Ob-joen ran­ta­tör­män tun­tu­mas­sa. Talon kuis­til­ta avau­tu­vat häi­käi­se­vän kau­niit mai­se­mat vii­leän veden ylle. Kopis­te­lem­me ken­käm­me kuis­til­la ja astum­me sisään. Pian olo­huo­nees­sa istuu mei­dän lisäk­sem­me vii­si muu­ta. Lyhyi­den kuu­lu­mis­ten jäl­keen aloi­tam­me illan rukouk­sel­la. Tänään ker­to­ja­vuo­ros­sa ole­va avaa Raa­ma­tun ja alkaa ker­toa Elias­ta. Ennen kuin hän pää­see vauh­tiin, on eräs toi­nen nai­sis­ta jo ilmoit­tau­tu­nut seu­raa­vak­si ker­to­muk­sen ker­to­jak­si.  

Toi­se­na päi­vä­nä ihmet­te­lem­me las­ten kans­sa luo­mis­ker­to­muk­sen salai­suuk­sia ja poh­dim­me, kuin­ka suu­ri ja haus­ka työ Ada­mil­la onkaan ollut eläi­miä nime­tes­sään. Lap­set teke­vät tark­ko­ja havain­to­ja ja kysy­myk­siä ker­to­muk­ses­ta. Sil­mät lois­taen he ker­to­vat sen yksi­tyis­koh­tai­ses­ti kotiin tul­leel­le aikui­sel­le, kun syöm­me lät­ty­jä ja juom­me tee­tä myö­hem­min.  

Jama­lil­la on jär­jes­tet­ty kak­si Ker­to­mus riit­tää ‑työ­pa­jaa (venä­jäk­si Pros­to isto­ri­ja). Ker­to­mus riit­tää ‑mene­tel­mä on vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen, alun­pe­rin eri­tyi­ses­ti kuu­le­mal­la oppi­via aja­tel­len kehi­tet­ty mene­tel­mä, joka aut­taa ker­to­maan Raa­ma­tun ker­to­muk­sia suul­li­ses­ti ja käy­mään niis­tä mah­dol­li­sim­man syväl­le Juma­lan sanaan pureu­tu­vaa kes­kus­te­lua*. Jama­lil­la ker­to­mus­me­ne­tel­mää käy­te­tään niin aikuis­ten kuin las­ten­kin kans­sa ja sen käyt­töä pyri­tään edis­tä­mään enti­ses­tään.   

“Okei, sinä vakuu­tit minut.”

Dia­na, 39, ker­too erääs­tä kes­kus­te­lus­ta, jon­ka hän yhdes­sä äitin­sä kans­sa kävi kol­men mie­hen kans­sa. Nuo mie­het tun­si­vat Dia­nan muu­ta­man vuo­den takaa, ajal­ta ennen uskoon­tu­loa, jol­loin hänel­lä oli tapa­na juo­da pal­jon alko­ho­lia ja tämän seu­rauk­se­na sään­nöl­li­sin välia­join jou­tua vie­raak­si kylän polii­sia­se­mal­le. Hei­tä kiin­nos­ti, mikä oli saa­nut aikaan näin suu­ren, niin sisäi­sen kuin ulkoi­sen­kin muu­tok­sen nai­sen elä­mäs­sä. Dia­na ker­toi, kuin­ka Juma­la oli pelas­ta­nut hänet.

Mie­his­tä kak­si oli mus­li­me­ja ja yksi budd­ha­lai­nen — kes­kus­te­lu kään­tyi pian sii­hen, mihin juma­laan kuka­kin uskoi ja kuka mah­toi olla tämä Juma­la, joka Dia­nan oli pelas­ta­nut ja vapaut­ta­nut alko­ho­lis­ta. He kes­kus­te­li­vat sii­tä, kuin­ka heil­lä kul­la­kin oli oma, eri­lai­nen uskon­sa. Kun Dia­na sanoi, että elä­vä ja todel­li­nen Juma­la on kui­ten­kin yksi ja ainoa, budd­ha­lai­nen haas­toi Dia­naa: ”Vakuu­ta minut sii­tä, että on vain yksi Juma­la, todis­ta se minul­le.” 

Het­ken oli hil­jais­ta. Sii­nä he istui­vat vii­si ihmis­tä: kak­si mus­li­mia, budd­ha­lai­nen ja kak­si kris­tit­tyä han­tia*. Dia­na ker­toi rukoil­leen­sa mie­les­sään mitä sanoi­si, kun­nes muis­ti juu­ri luke­man­sa ker­to­muk­sen ensim­mäi­ses­tä Moo­sek­sen kir­jas­ta. Niin­pä hän ker­toi mie­hil­le ker­to­muk­sen Baby­lo­nin tor­nis­ta, ja kuin­ka Juma­la sekoit­ti ihmis­ten kie­let ja kuin­ka siten syn­tyi eri kult­tuu­rei­ta sekä ajan myö­tä eri­lai­sia uskon­to­ja. Mus­li­mit oli­vat innois­saan, sil­lä he oli­vat näh­neet piir­re­tyn elo­ku­van Baby­lo­nin tor­nis­ta. Budd­ha­lai­nen mies­kin tote­si ker­to­muk­sen jäl­keen: ”Okei, sinä vakuu­tit minut.” Dia­na kiit­tää Juma­laa sii­tä ihmees­tä, että hän tuos­sa tilan­tees­sa muis­ti ker­to­muk­sen, ja että Juma­la käyt­ti sitä avai­me­na kes­kus­te­lus­sa. Vain Juma­la yksin tie­tää, ehkä tämä ker­to­mus toi­mi myös avai­me­na mies­ten sydä­miin?

Työ­pa­ja­ko­ke­muk­sia ja arjen koh­taa­mi­sia 

Han­tin­kie­li­nen Kat­ja, 58, muis­te­lee: ”Ker­rot­tua­ni ensim­mäi­sen ker­to­muk­se­ni työ­pa­jas­sa, olin kyy­ne­liin saak­ka lii­kut­tu­nut ymmär­täes­sä­ni, että näin voi­sin ker­toa toi­sil­le uskos­ta­ni. Ymmär­sin myös syvem­min, miten lukea Raa­mat­tua ja mis­tä uskos­sa oikeas­taan on kyse. Tämän jäl­keen Raa­mat­tu on alka­nut avau­tua aivan uudel­la taval­la.” Hän iloit­see sii­tä, että töis­tä pois jää­ty­ään hänel­lä on enem­män aikaa lukea Raa­mat­tua, rukoil­la ja ope­tel­la ker­to­muk­sia. Tänään hän on ker­to­nut jo kak­si ker­to­mus­ta, toi­sen tyt­tä­rel­leen ja toi­sen ystä­väl­leen.  

Gav­ril, 38, joka kan­sal­li­suu­del­taan kuu­luu pie­neen sel­kup­pi-kan­saan, on osal­lis­tu­nut kah­teen semi­naa­riin ja muis­te­lee nii­tä hyväl­lä. Hän ajat­te­lee Ker­to­mus riit­tää ‑työ­ka­lu­jen hel­pot­ta­van ker­to­mus­ten ker­to­mis­ta. Pil­ke sil­mä­kul­mas­saan hän ker­too käyt­tä­vän­sä ihmis­ten hiuk­sia lei­ka­tes­saan ajan ja tilan­teen hyö­dyk­si ker­toen ker­to­muk­sia, sil­lä par­tu­rin­pen­kis­tä ihmi­set eivät pää­se pakoon. Hän sanoo ihmis­ten kuun­nel­leen hyvin ja luvan­neen tul­la jopa seu­ra­kun­taan­kin ker­to­muk­sen kuul­tu­aan. Kah­den van­him­man poi­kan­sa kans­sa Gav­ri­lil­la on ollut tapa­na lukea Raa­mat­tua ja sit­ten kes­kus­tel­la Ker­to­mus riit­tää ‑mene­tel­mäs­sä käy­tet­ty­jen kysy­mys­ten ohjaa­mi­na luke­mas­taan. Pojat ovat hänen mukaan­sa innos­tu­neet alkaes­saan muis­taa ker­to­muk­sia. Täl­lä het­kel­lä arki on suu­res­sa per­hees­sä niin kii­reis­tä, että kes­kus­te­lut ovat jää­neet, mut­ta ker­to­muk­sia pojat edel­leen ker­to­vat isäl­leen.  

“Sana jää täl­lä taval­la sydä­mel­le” 

 Nenet­si­nai­nen Lidi­ja, 58, on sitä miel­tä, että Ker­to­mus riit­tää on toi­mi­va meto­di, jol­la voi välit­tää Raa­ma­tun sanaa ihmi­sil­le. ”Nenet­seil­le se on hyvä muo­to. Sana jää täl­lä taval­la sydä­mel­le, sil­lä kult­tuu­ri perus­tuu pal­jol­ti suul­li­sen tie­don ja ker­to­mus­ten varaan”, hän tii­vis­tää. Lidi­ja on saa­nut ker­to­muk­sia nenet­sien paris­sa ker­rot­tu­aan hyvää palau­tet­ta ja iloit­see sii­tä, että meto­dia voi käyt­tää niin las­ten kuin aikuis­ten­kin kans­sa. Meto­di tekee hänen mie­les­tään mah­dol­li­sek­si myös Raa­ma­tun kro­no­lo­gi­sen läpi­käy­mi­sen ker­to­mus­sar­joit­tain. Lidi­ja on osal­lis­tu­nut työ­pa­joi­hin kol­me ker­taa ja nau­raa, että voi­si läh­teä vaik­ka nel­jän­nen­kin ker­ran — vaik­kei sai­si edes ruo­kaa tai majoi­tus­ta.  

 Nenet­si-han­ti ‑per­hees­sä kas­va­nut Ali­na, 64, puo­les­taan intou­tuu muis­te­le­maan, kuin­ka hänen äitin­sä ker­toi pal­jon satu­ja ja lau­loi lau­lu­ja. Edel­leen hän pitää ker­to­mus­ten kuun­te­le­mi­ses­ta, vaik­ka epäi­lee­kin, ettei­vät ne jää muis­tin kät­köi­hin. Täs­tä huo­li­mat­ta Ali­na muis­taa ker­to­neen­sa työ­pa­jas­sa ker­to­muk­sen ikku­nas­ta pudon­nees­ta Euty­kok­ses­ta (Apt. 20). Hänen ker­toes­saan meil­le nenet­si­sa­tua var­pai­taan läm­mit­te­le­väs­tä varik­ses­ta ja mie­hes­tä, joka mar­ja­reis­sul­la leik­kies­sään kadot­ti sil­män­sä mät­tääl­le, hän tulee huo­maa­mat­taan todis­ta­neek­si sekä ker­to­jan­tai­ton­sa että hyvän muis­tin­sa.  

On suu­ri ilo näh­dä, kuin­ka Juma­lan sana levi­ää Jama­lil­la ker­to­mus­ten muo­dos­sa — taval­la, joka on siel­lä asu­vil­le kan­soil­le ja yhtei­söil­le tut­tu. 

Teks­ti ja kuvat: Pin­ja

Kir­joit­ta­ja on opis­ke­li­ja, joka tekee sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian har­joit­te­lu­aan Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jil­le. Jut­tu on jul­kais­tu Sanal­la sanoen ‑leh­des­sä (talvi/2020). Jos haluat lukea myös toi­sen Pin­jan kir­joit­ta­man jutun, klik­kaa täs­tä.

  

*Enem­män tie­toa mene­tel­mäs­tä sivus­tol­la http://simplythestory.org/oralbiblestories/

*Han­tit ovat suo­ma­lais-ugri­lai­seen kie­li­ryh­mään kuu­lu­va kan­sa