Ola­vi Vesa­lai­nen – In Memo­riam

Ola­vi Vesa­lai­nen syn­tyi Piek­sä­mäel­lä 23.4.1941. Lukion jäl­keen Ola­vi läh­ti Hel­sin­kiin opis­ke­le­maan luon­non­tie­tei­tä ja val­mis­tui mais­te­rik­si vuon­na 1966. Suo­ri­tet­tu­aan ase­pal­ve­luk­sen ja ope­tet­tu­aan het­ken aikaa Lai­hian lukios­sa Ola­vin koke­ma lähe­tys­kut­su tem­pai­si hänet entis­tä kau­em­mas koti­po­luil­ta.

Ola­vi oli vai­kut­tu­nut raa­ma­tun­kään­nös­työn näys­tä, jota Ame­ri­kas­ta Euroop­paan laa­jen­tu­mas­sa ollut Wyclif­fe Bible Trans­la­tors edus­ti. Ola­vi läh­ti­kin ensin Sveit­siin opis­ke­le­maan teo­lo­gi­aa ja tämän jäl­keen monen muun suo­ma­lai­sen kans­sa Englan­tiin Wyclif­fe-jär­jes­tön kurs­seil­le. Kesän 1970 kurs­si muis­te­taan suo­ma­lais­ten kes­kuu­des­sa Seit­se­män vel­jes­tä ‑näy­tel­mäs­tä, jos­sa Ola­vi esit­ti Juha­nia ja pake­ni ikku­nan kaut­ta luk­ka­ria.

Ola­vil­le vie­lä mie­leen­pai­nu­vam­pi lie­nee ollut seu­raa­van kesän kurs­si, jon­ka opis­ke­li­joi­den jou­kos­sa oli tam­pe­re­lai­nen Mar­ja Eske­li­nen. Ola­vi ja Mar­ja kih­lau­tu­vat tam­mi­kuus­sa 1972 juu­ri ennen Ola­vin läh­töä Nepa­liin suo­ma­lai­sen Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jät ‑jär­jes­tön ensim­mäi­se­nä lähe­tet­ty­nä työn­te­ki­jä­nä. Mar­jan muut­to Nepa­liin toteu­tuu saman vuo­den jou­lu­kuus­sa, ja Ola­vi ja Mar­ja vihi­tään maan pää­kau­pun­gis­sa Kath­man­dus­sa 23.12.1972.

1970-luvun toi­min­ta­ta­van mukai­ses­ti Nepa­lis­sa toi­mi­va jär­jes­tö SIL sijoit­taa kuhun­kin kie­li­ryh­mään yhden lähe­tys­työn­te­ki­jä­per­heen tai nai­mat­to­man työ­pa­rin. Ola­vi on Nepa­liin saa­vut­tu­aan pati­koi­nut kor­keal­la Hima­la­jan vuo­ris­tos­sa, saa­nut kon­tak­tin lho­min kiel­tä puhu­vaan yhtei­söön ja koke­nut Juma­lan kut­sua hei­dän kes­kuu­teen­sa. Niin­pä Ola­vin ja Mar­jan teh­tä­väk­si anne­taan Raa­ma­tun kään­tä­mi­nen lho­min kie­lel­le. Ensim­mäi­sen nel­jän vuo­den työ­kau­den aika­na he asu­vat vaa­ti­vis­sa olo­suh­teis­sa kor­keal­la vuo­ris­to­ky­läs­sä, tutus­tu­vat ihmi­siin ja oppi­vat lho­min kiel­tä ja kult­tuu­ria. Tänä aika­na heil­le myös syn­tyy kak­si las­ta: Mai­ju 1974 ja Han­na 1975.

Kesäl­lä 1976, kun Vesa­lai­sen per­he on läh­te­nyt Suo­meen koti­maan kau­del­le, koko SIL jär­jes­tö kar­ko­te­taan Nepa­lis­ta. Työ vai­kut­taa päät­ty­vän ennen aiko­jaan. Lho­mien kes­kuu­des­sa ei ole yhtään kris­tit­tyä eikä jaet­ta­kaan Raa­ma­tus­ta ole kään­net­ty.

Vesa­lai­set muut­ta­vat takai­sin Nepa­liin yksi­tyis­hen­ki­löi­nä kevääl­lä 1977. Lho­mien asut­ta­miin kyliin he eivät kos­kaan pys­ty palaa­maan vaan aset­tu­vat asu­maan Kath­man­duun. Ensim­mäi­sen työ­kau­den aika­na he ovat kui­ten­kin tutus­tu­neet nuo­reen Dzaa­bu-nimi­seen lho­mi­mie­heen, joka nyt muut­taa Vesa­lais­ten luo asu­maan. Dzaa­bu kään­tyy seu­raa­maan Jee­sus­ta, oppii kris­til­li­sen uskon perus­teet Ola­vil­ta ja Mar­jal­ta, alkaa kään­tää hei­dän kans­saan Raa­mat­tua lho­min kie­lel­le, ja palaa myö­hem­min koti­seu­tun­sa kyliin julis­ta­maan evan­ke­liu­mia. Dzaa­bus­ta tulee lho­mien apos­to­li, jon­ka työn seu­rauk­se­na kan­san kes­kuu­teen syn­tyy ensim­mäi­nen kris­til­li­nen seu­ra­kun­ta. Vuo­sia myö­hem­min Ola­vi tote­aa­kin, että vai­keuk­sis­sa ilme­ni Juma­lan siu­naus: Kään­nös­työ­tä oli tek­ni­ses­ti hel­pom­paa teh­dä Kath­man­dus­sa, ja samal­la seu­ra­kun­ta sai kas­vaa alus­ta läh­tien itse­näi­sek­si ilman riip­pu­vuut­ta ulko­maa­lai­sis­ta työn­te­ki­jöis­tä.

Per­hee­seen syn­tyy Mika vuon­na 1980 ja Timo vuon­na 1982. Vuon­na 1989 Vesa­lai­set palaa­vat pysy­väm­min Suo­meen, mut­ta Ola­vi osal­lis­tuu tii­viis­ti Uuden tes­ta­men­tin kään­tä­mi­seen sen val­mis­tu­mi­seen saak­ka vuon­na 1995. Seu­raa­van vii­den vuo­den ajan Ola­vi toi­mii Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja­na Tam­pe­reel­la. Las­ten aikuis­tut­tua Ola­vi ja Mar­ja palaa­vat Nepa­liin vie­lä yhdel­le työ­kau­del­le tuke­maan lho­mien aloit­ta­maa Van­han tes­ta­men­tin kään­tä­mis­tä ja lho­min suku­lais­kiel­ten kään­nös­hank­kei­ta. Ola­vi ehtii ennen eläk­keel­le jää­mis­tään toi­mia monen seu­raa­van suku­pol­ven kään­tä­jän ohjaa­ja­na ja kon­sult­ti­na. Useil­la näis­tä suku­kie­lis­tä on sit­tem­min jul­kais­tu Uusi tes­ta­ment­ti. Täl­lä tavoin lho­min kie­lel­lä 1970-luvul­la alka­nut kään­nös­työ on saa­nut vai­kut­taa laa­jas­ti Raa­ma­tun kään­tä­mi­seen tii­be­ti­läi­sil­le kie­lil­le.

Usea nuo­rem­pi kol­le­ga on kuvan­nut Ola­via ”nöy­räk­si” ja ”vii­saak­si”, eräs ”ikui­sek­si men­to­rik­seen”. Yksi kon­sul­tik­si kou­lut­tau­tu­nut kol­le­ga muis­taa Ola­vin pai­not­ta­neen – pil­ke sil­mä­kul­mas­sa – että kon­sult­ti­tar­kas­tuk­ses­sa tär­kein­tä on pitää kah­vi- ja tee­tau­ko ajal­laan. Tämä tapa on kuu­lem­ma periy­ty­nyt ohjat­ta­van omaan myö­hem­pään toi­min­taan kon­sult­ti­na.

Lho­min kie­len kään­tä­jien sit­keys vai­keuk­sien kes­kel­lä on ollut roh­kai­su­na seu­raa­van suku­pol­ven kään­tä­jil­le. Eräs kol­le­ga ker­too oman kään­nös­tii­min­sä aja­tel­leen, että “jos Ola­vi sai työn val­miik­si, mekin voim­me teh­dä sen. Jos Ola­vi sai Juma­lan avun ja voi­man, mekin voim­me saa­da. Jos Ola­vi ja hänen per­heen­sä pys­tyi­vät kär­si­mään Kris­tuk­sen täh­den, mekin pys­tym­me.”

Nepa­lis­sa lähe­tys­lap­se­na kas­va­nut ja itse­kin kään­nös­työ­tä teh­nyt kol­le­ga ker­too Ola­vin pai­not­ta­neen kään­tä­jäyh­tei­sös­sä pai­kal­li­sen kie­len ja kult­tuu­rin tun­te­mi­sen tär­keyt­tä. Hän muis­taa ker­ran Kath­man­dus­sa soit­ta­neen­sa Ola­vil­le kut­suak­seen hänet ja Mar­jan illal­li­sel­le. Puhe­li­meen vas­ta­si nepa­lia lho­mi­lai­sel­la aksen­til­la puhu­va mies. Kol­le­ga luu­li hän­tä ensin Ola­vin työ­to­ve­rik­si Dzaa­buk­si. Het­ken sekaan­nuk­sen jäl­keen osoit­tau­tui, että puhe­li­mes­sa oli itse Ola­vi, joka oli omak­su­nut lho­meil­ta kai­ken muun lisäk­si myös nepa­lin kie­len aksen­tin.

Ola­vin mer­kit­tä­vin aka­tee­mi­nen perin­tö on lho­min kie­len kuvaus A Gram­mar Sketch of Lho­mi (2016), jon­ka kir­joit­ta­mi­seen hän jak­soi elä­ke­päi­vi­nään paneu­tua ihail­ta­val­la taval­la – muun muas­sa luke­mal­la taus­ta­tie­dok­si 5000 sivua kie­li­tie­teel­lis­tä teks­tiä. Ola­vin vaa­ti­mat­to­mas­ti ”luon­nos­tel­mak­si” nimet­ty 328-sivui­nen teos avaa ainut­laa­tui­sen näky­män muu­ten tus­kin lain­kaan tun­net­tuun tii­be­tin­su­kui­seen kie­leen. Teos onkin ollut apu­na lho­min­kie­li­sen Van­han tes­ta­men­tin kään­tä­mi­ses­sä. Ola­vin kir­joit­ta­ma kie­liop­pi alle­vii­vaa har­voin esiin nos­tet­tua seik­kaa: aka­tee­mi­nen yhtei­sö hyö­tyy mones­ti sii­tä, että raa­ma­tun­kään­tä­jien pää­asial­li­nen moti­vaa­tio on hen­gel­li­nen. Ilman sitä työ­alu­een vaa­ti­viin olo­suh­tei­siin tus­kin oli­si kos­kaan läh­det­ty pit­kä­ai­kai­ses­ti, saa­ti monen­lais­ten vai­keuk­sien kes­kel­lä siel­lä pysyt­ty. Ilman hen­gel­lis­tä moti­vaa­tio­ta kiel­tä ei oli­si kos­kaan kat­ta­vas­ti tut­kit­tu. Ola­vin ja Mar­jan laa­jem­mal­le luki­ja­kun­nal­le kir­joit­ta­ma Vuo­ris­to­hei­mon poluil­la (2010) taas kuvaa laa­jas­ti lho­mien kult­tuu­ria ja kris­ti­nus­kon kotou­tu­mis­ta kan­san kes­kuu­teen.

Kevääl­lä 1976, ensim­mäi­sen työ­kau­den lähes­tyes­sä lop­pu­aan, Ola­vi koki omien sano­jen­sa mukaan suur­ta epä­var­muut­ta ja riit­tä­mät­tö­myyt­tä. Kii­ve­tes­sään ylös vuo­ren­rin­net­tä valo­ku­via otta­maan hän koki Pyhän Hen­gen puhu­van: ”Nos­ta käte­si ja siu­naa noi­ta kyliä, jot­ka näet!” Nyt jäl­ki­kä­teen voim­me näh­dä, että lho­mien kan­sa on todel­la tul­lut monin tavoin siu­na­tuk­si. Rukouk­sen ja siu­naa­mi­sen tee­ma oli Ola­vin huu­lil­la myös syk­syl­lä 2025, kun tapa­sim­me vii­mei­sen ker­ran. Ovel­la kädes­tä pitäen hyväs­tel­les­säm­me hän toi­vot­ti kään­nös­pro­jek­til­lem­me sitä samaa, min­kä uskoi olleen lho­mi-hank­keen menes­tyk­sen salai­suus: työ tuli­si menes­ty­mään ”kym­me­nien esi­ru­koi­li­joi­den” avul­la.

Ola­vin vii­mei­set kuu­kau­det oli­vat ras­kaat, kun muu­ta­maa vuot­ta aiem­min todet­tu Par­kin­so­nin tau­ti hei­ken­si lii­kun­ta- ja kom­mu­ni­kaa­tio­ky­vyn. Vuo­deo­sas­to­jak­so­ja lukuun otta­mat­ta Ola­vi sai kui­ten­kin asua Mar­jan kans­sa koto­na aivan vii­mei­siin päi­viin saak­ka ja nuk­kui pois per­heen­sä ympä­röi­mä­nä 53. hää­päi­vä­nään 23.12.2025. Hän­tä jää­vät kai­paa­maan Mar­ja, hei­dän nel­jä las­taan ja kuusi las­ten­las­taan, suku­lai­set, ystä­vät ja työ­to­ve­rit ympä­ri maa­il­maa. Ola­vi oli esi­ku­va monil­le, niin myös meil­le kir­joit­ta­jil­le.

Teks­ti: Han­nu Sor­sa­mo ja Ola­vin tun­te­nut nuo­rem­pi kol­le­ga

Kir­joit­ta­jat ovat Ola­vi Vesa­lai­sen ystä­viä ja kol­le­go­ja. Han­nu Sor­sa­mo on Sanal­la Sanoen ‑leh­den pää­toi­mit­ta­ja ja Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jät ry:n enti­nen toi­min­nan­joh­ta­ja.