Sala­tut sanat — jäl­ki­näy­tös

Iloi­sia uuti­sia Papua-Uudes­ta-Gui­neas­ta

Tun­ne­tun Sala­tut sanat -kir­jan kir­joit­ta­ja, nor­ja­lai­nen Sig­mund Even­sen, teki vai­mon­sa Ing­jer­din kans­sa uma­na­kai­nan kie­lel­lä raa­ma­tun­kään­nös­työ­tä Papua-Uudes­sa-Gui­neas­sa kak­si­kym­men­tä vuot­ta. He sai­vat — vuo­sien jäl­keen — kuul­la uuti­sia enti­sel­tä koti­seu­dul­taan uma­na­kai­no­jen paris­ta.

Vii­me kesä­nä oli kulu­nut 38 vuot­ta sii­tä, kun per­hee­ni ja minä saa­vuim­me Papua-Uuteen-Gui­ne­aan ensim­mäis­tä ker­taa. Ase­tuim­me asu­maan kor­keal­le vuo­ris­toon pie­nen, vain 2500 hen­gen kan­san pariin. Sii­tä tuli kotim­me seu­raa­vik­si 20 vuo­dek­si. Uma­na­kai­na-hei­mo ei ollut kos­kaan kuul­lut evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta. He puhui­vat vain omaa kiel­tään, heil­lä ei ollut aak­ko­sia tai kir­ja­kiel­tä, eivät­kä he osan­neet lukea tai kir­joit­taa, ja yli kai­ken, he uskoi­vat, että me olim­me hen­kiä, jot­ka oli­vat palan­neet takai­sin kuol­leis­ta.

Juma­la puhuu uma­na­kai­naa

Vuon­na 1999, syys­kuun 19. päi­vä­nä, oli suu­ri juh­la tämän kan­san kes­kuu­des­sa. Mel­kein koko hei­mo kokoon­tui innois­saan juh­li­maan sitä, että Uusi tes­ta­ment­ti oli vih­doin­kin tul­lut todel­li­sek­si hei­dän omal­la kie­lel­lään. Ensim­mäis­tä ker­taa maa­il­man­his­to­rias­sa Juma­la “puhui” heil­le uma­na­kai­nak­si! Nyt heil­lä oli oma kir­ja­kie­li, monet osa­si­vat lukea ja kir­joit­taa, ja suu­ri mää­rä nai­sia ja mie­hiä oli päät­tä­nyt seu­ra­ta Jee­sus­ta. Koko 1400 Uuden tes­ta­men­tin pai­noe­rä myy­tiin lop­puun paris­sa päi­väs­sä. 

Antau­tu­nut Juma­lal­le ja hänen armon sanal­le

Muis­tan hyvin jää­hy­väi­set. Kaik­ki kylä­läi­set istui­vat maas­sa ympy­räs­sä. Muis­te­lim­me nii­tä vuo­sia, joi­ta meil­lä oli ollut yhdes­sä ja puhuim­me tule­vai­suu­des­ta. Luim­me Raa­ma­tus­ta Apos­to­lien teko­jen 20. lukua, jos­sa ker­ro­taan Paa­va­lis­ta, joka hyväs­te­li Efe­sok­sen seu­ra­kun­nan van­him­pia. Hän ker­toi, että tuli­si vää­riä opet­ta­jia, jot­ka tun­keu­tui­si­vat seu­ra­kun­taan. Uma­na­kai­nat tun­si­vat kyl­lä hyvin sel­lai­set. Jot­kut oli­vat jo yrit­tä­neet saa­da hei­dät polt­ta­maan Raa­ma­tut. Oli vai­kea pidä­tel­lä kyy­ne­liä. Toden­nä­köi­ses­ti en tuli­si kos­kaan näke­mään hei­tä uudes­taan, tätä kan­saa, jota olin tul­lut ääret­tö­mäs­ti rakas­ta­maan. Ei ennen tai­vas­ta. Nousin ylös ja luin pidem­mäl­le Paa­va­lin puhees­ta: “Jätän nyt tei­dät Juma­lan ja hänen armon­sa sanan hal­tuun, sen sanan, jos­sa on voi­ma raken­taa tei­tä ja antaa perin­tö­osa kaik­kien pyhi­tet­ty­jen jou­kos­sa”. 

Kipu tie­tä­mät­tö­myy­des­tä

Koko­nai­set 15 vuot­ta on men­nyt sii­tä, kun tämä tapah­tui. Tääl­lä Nor­jas­sa ystä­vät ovat tänä aika­na useas­ti kysy­neet meil­tä, mitä nyt oikeas­taan kuu­luu täl­le kan­sal­le maa­il­man toi­sel­la puo­lel­la. Tähän olem­me voi­neet vain vas­ta­ta, että emme tie­dä. Sin­ne, mis­sä he asu­vat, ei ole pos­tia eikä muu­ta­kaan yhtey­den­pi­to­mah­dol­li­suut­ta. “No mut­ta, kuka on hei­dän luo­naan nyt?”, kysyt­tiin usein. “Eivät he tar­vit­se ketään ole­maan hei­dän luo­naan”, olem­me vas­tan­neet, “He ovat täy­si­kas­vui­sia kris­tit­ty­jä, joil­la on syväl­li­nen Raa­ma­tun tun­te­mus”. Raa­ma­tun­kään­tä­ji­nä he ovat olleet muka­na, kun hajo­tim­me jokai­sen jakeen pie­niin osiin ja koko­sim­me ne takai­sin yhteen. Var­maan sata ker­taa! He osaa­vat suu­ria osia Raa­ma­tus­ta ulkoa.

Mut­ta sil­ti, olem­me kui­ten­kin Ing­jer­din kans­sa ajoit­tain tun­te­neet avut­to­muut­ta, huo­les­tu­nei­suut­ta ja levot­to­muut­ta tämän kau­kai­sen kan­san puo­les­ta. Ovat­ko he säi­lyt­tä­neet uskon? Jat­ka­vat­ko he kas­va­mis­ta kris­tit­tyi­nä? Ovat­ko vää­rät pro­fee­tat saa­neet hou­ku­tel­tua joi­ta­kin puo­lel­leen? Ajoit­tain olem­me tun­te­neet epä­toi­voa ja huo­noa omaa­tun­toa sii­tä, että läh­dim­me pois hei­dän luo­taan. Olem­me tun­te­neet kipua tie­tä­mät­tö­myy­des­tä ja pala­vaa kai­puu­ta olla hei­dän kans­saan jäl­leen. Sel­lai­si­na aikoi­na on ollut hyvä levä­tä sii­nä, ettei uma­na­kai­na-kan­san hen­gel­li­nen elä­mä ole meis­tä riip­pu­vai­nen. Heil­lä on Juma­lan sana, heil­lä on hänen Hen­ken­sä, ja Hän on siel­lä hei­dän kans­saan!

Usko­mat­to­mia uuti­sia

Juu­ri ennen vuo­den 2017 pää­siäis­tä  tapah­tui jotain odot­ta­ma­ton­ta. Saim­me säh­kö­pos­tia eräil­tä Wyclif­fe-kol­le­goil­ta ja ystä­vil­tä Papua-Uudes­ta-Gui­neas­ta. Jos­tain syys­tä he oli­vat las­keu­tu­neet pie­nel­le kii­to­ra­dal­le, jota käy­tim­me aikoi­nam­me ran­ni­kol­la uma­na­kai­na-kan­san alu­eel­la, ja siel­lä he oli­vat tavan­neet adop­tio­poi­kam­me Girun ja hänen vai­mon­sa Doro­siy­an!

Giru oli yksi kään­tä­jis­tä kyläs­sä. Tii­mis­sä oli yli 20 nais­ta ja mies­tä, jois­ta jokai­nen oli raa­ma­tun­kään­nös­pro­ses­sin kaut­ta tul­lut Jee­suk­seen usko­vik­si. Tapa­sin kut­sua Girua teo­lo­gik­si,  sil­lä hänel­lä oli kyky aja­tel­la syväl­li­ses­ti ja filo­so­fi­ses­ti. Läh­tö­päi­vä­näm­me annoin hänel­le joi­ta­kin Raa­ma­tun hakusa­na­kir­jo­ja, joi­ta minul­la oli kyläs­sä. Vii­mei­si­nä vuo­si­na olin opet­ta­nut hänel­le hie­man englan­tia, ja ajat­te­lin, että oli­si yhtä hyvä antaa hänel­le kir­jat sen sijaan, että oli­sin mak­sa­nut kal­liin rah­din ja tuo­nut ne Nor­jaan. Giru ei luul­ta­vas­ti ymmär­täi­si niis­tä kovin­kaan pal­joa, mut­ta parem­pi se kuin ei mitään, ajat­te­lin. 

Sinä eri­koi­se­na päi­vä­nä juu­ri ennen pää­siäis­tä vii­me vuon­na Giru oli tun­nis­ta­nut len­to­ko­neen, joka las­keu­tui kylän lyhyel­le kii­to­ra­dal­le, ja hän oli tul­lut kol­le­goi­dem­me luo kysy­mään, tun­ti­si­vat­ko he sat­tu­mal­ta mei­dät. Kun he oli­vat ker­to­neet tun­te­van­sa, oli hän istu­nut maa­han ja kir­joit­ta­nut meil­le monen sivun kir­jeen uma­na­kai­nak­si tik­ku­kir­jai­min. Se oli tämä kir­je, jon­ka sain säh­kö­pos­ti­liit­tee­nä pää­siäi­sen aikoi­hin. Ja mitä uuti­sia!!! Minua puis­tat­taa vie­lä­kin, kun ajat­te­len sitä. 

Kir­je

“Oi, Isäm­me Juma­la, olet niin erit­täin hyvä. Ylis­täm­me nimeä­si kor­keal­le!

Minun äiti­ni, minun isä­ni ja nuo­rem­mat sisa­ruk­se­ni, en ole tei­tä unoh­ta­nut. Maa ja meri erot­ta­vat mei­dät, mut­ta rukoi­len hen­gel­lä­ni tei­dän puo­les­tan­ne. Rukoi­len, että jonain päi­vä­nä voi­sin jäl­leen saa­da näh­dä sisa­rus­te­ni kas­vot. Mut­ta te, minun äiti­ni ja minun isä­ni, te olet­te tul­leet jo van­huk­sik­si!

Raa­mat­tu, Isäm­me Juma­lan lah­ja, jon­ka te autoit­te mei­tä saa­maan, sen sana kan­taa tänään suur­ta ja näky­vää hedel­mää. Minä olen nyt raa­mat­tu­kou­lun opet­ta­ja tääl­lä ran­ni­kol­la, ja mat­kus­tan usein ylös vuo­ris­toon kylääm­me. Ope­tan nuo­ria ja avio­pa­re­ja lähe­tys­saar­naa­jik­si, jot­ta he voi­vat mat­kus­taa ympä­ri ja julis­taa hyvää sano­maa Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta tääl­lä täs­sä pro­vins­sis­sa ja koko Papua-Uudes­sa-Gui­neas­sa. Minä kul­jen myös sen aja­tuk­sen kans­sa, että aloit­tai­sin raa­mat­tu­kou­lun kylääm­me Bona­ne­piin! Saa­dak­se­ni enem­män Raa­ma­tun tun­te­mus­ta kävin itse raa­mat­tu­kou­lua vuo­si­na 2004–2010, ja tänään ihmi­set kut­su­vat minua nimel­lä ‘Hän joka opet­taa Raa­ma­tus­ta´.

Minun äiti­ni, minun isä­ni ja nuo­rem­mat sisa­ruk­se­ni: koko­nai­set 20 kui­vaa kaut­ta (vuot­ta) asuit­te luo­nam­me. Nyt, kun minä, tei­dän poi­kan­ne, ajat­te­len tätä, niin itken todel­li­sia kyy­ne­lei­tä samal­la, kun kii­tän mei­dän Isääm­me Juma­laa ja ylis­tän Hänen nime­ään. «Oi mei­dän Isäm­me Juma­la: Sinun rak­kau­te­si mei­tä koh­taan on niin lop­pu­mat­to­man suu­ri!» Minun äiti­ni ja minun isä­ni, jos te ette oli­si tul­leet tän­ne, niin en oli­si voi­nut tänä päi­vä­nä teh­dä tätä kyl­vö­työ­tä lähe­tys­saar­naa­ja­na. Eikä minul­la oli­si ollut tun­te­mus­ta niis­tä 66 kir­jas­ta, jot­ka löy­ty­vät Raa­ma­tus­ta.”

Mikä ker­to­mus! Voin tus­kin uskoa sitä todek­si. Se ei ollut sit­ten­kään niin tyh­mää kut­sua Girua teo­lo­gik­si, tätä nuor­ta poi­kaa, joka ei osan­nut lukea tai kir­joit­taa, joka ei tun­te­nut Jee­sus­ta, ja jon­ka elä­mä muut­tui ole­mal­la muka­na tii­mis­sä, kun aloim­me kään­tä­mään Raa­mat­tua uma­na­kai­nak­si mon­ta, mon­ta vuot­ta sit­ten. 

Sit­ten seu­raa vir­ta pidem­piä ja lyhyem­piä lai­nauk­sia sekä Van­has­ta että Uudes­ta tes­ta­men­tis­ta. Hän ei ollut avan­nut nii­tä ja kopioi­nut nii­tä. Ei, hän osa­si ne ulkoa, ja ne vain ryöp­py­si­vät ulos! 

“Minul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sanoo Her­ra. Minun aja­tuk­se­ni ovat rau­han eivät­kä tuhon aja­tuk­sia: minä annan teil­le tule­vai­suu­den ja toi­von. Sil­loin te huu­dat­te minua avuk­sen­ne, te kään­nyt­te rukoil­len minun puo­lee­ni, ja minä kuu­len tei­tä. Te etsit­te minua, ja te löy­dät­te minut! Koko sydä­mes­tän­ne te minua etsit­te, ja minä annan tei­dän löy­tää itse­ni, sanoo Her­ra.  (Jer 29:11–14) Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan sinun suun­ni­tel­ma­si, Juma­la, kuin­ka val­ta­va onkaan nii­den mää­rä! (Psal­mi 139:17) …

Kaiwa kaiwa, minun äiti­ni, minun isä­ni ja nuo­rem­mat sisa­ruk­se­ni. Toti­ses­ti, mei­dän Isäm­me Juma­la, hän lähet­ti tei­dät kau­kai­ses­ta pai­kas­ta, kai­ken ulko­puo­lel­ta, ja te tulit­te tän­ne Papua-Uuteen-Gui­ne­aan. Te tulit­te lopul­ta ihan tän­ne vuo­ril­le asti, Bona­ne­piin, mis­sä aurin­ko tulee esiin ja aurin­ko las­kee. Sana, joka antaa Elä­män, ne 27 kir­jaa, jot­ka autoit­te mei­tä kir­joit­ta­maan. Se on niin kuin 1. Moo­sek­sen kir­jan luku 12, jos­sa Abra­ham sai kut­sun. Tun­te­mat­to­maan paik­kaan, jota hän ei ollut näh­nyt, hän läh­ti ja jät­ti uskos­sa oman maan­sa. Minun äiti­ni ja minun isä­ni: Tänä päi­vä­nä mon­ta tei­dän lap­sen­las­tan­ne on syn­ty­nyt Bona­ne­pis­sä, poi­kia ja tyt­tö­jä. Siel­lä on pal­jon lap­sia. Ker­rom­me heil­le Juma­lan hyväs­tä sanas­ta niin, että hei­dän mie­len­sä saa muu­tok­sen ja hei­dän elä­män­sä saa kään­tyä oike­aan suun­taan. Minun äiti­ni ja minun isä­ni, jat­ka­kaa uskoen mei­dän Isääm­me Juma­laan ja hänen poi­kaan­sa Iye­suk­seen (Jee­suk­seen). Hän on todel­li­nen Sana! Hän on Elä­mä! Hän on Tie! (Joh 14:6).”

Keho­tuk­sen sanat, jot­ka Giru jakoi kans­sam­me vain jat­kui­vat ja jat­kui­vat. Ilom­me oli suu­ri, kun yhteys oli vih­doin avau­tu­nut jäl­leen, kaik­kien näi­den vuo­sien jäl­keen. Nyt meil­lä oli osoi­te, jon­ka kaut­ta voim­me saa­vut­taa hei­dät. 

Raa­mat­tu saa aikaan muu­tos­ta

Muu­tos, joka tapah­tui uma­na­kai­na-kan­san paris­sa oli suo­ra seu­raus raa­ma­tun­kään­nös­työs­tä. Kun löy­sim­me kuu­den vuo­den etsi­mi­sen jäl­keen tavan ilmais­ta anteek­sian­ta­mus, ja ihmi­set alkoi­vat toteut­taa sitä elä­mäs­sään, käyn­nis­tyi syvä pro­ses­si, joka vähi­tel­len teki jotain tätä kan­saa domi­noi­val­le kos­to­kult­tuu­ril­le. Sii­tä läh­tien Juma­lan sana on jat­ka­nut teh­tä­vään­sä.

Ing­jerd ja minä emme ymmär­rä, mik­si juu­ri mei­dän pitäi­si saa­da kokea niin pal­jon siu­naus­ta. Mik­si me sai­sim­me istua ensim­mäi­ses­sä rivis­sä ja olla todis­ta­mas­sa sitä usko­mat­to­man suur­ta ihmet­tä, jon­ka Juma­la on teh­nyt uma­na­kai­na-kan­san kes­kuu­des­sa. Ker­to­mus Girus­ta menee mel­kein yli ymmär­ryk­sem­me! Se on kaik­ki Juma­lan armos­ta!

Ymmär­rät­te­kö, mik­si olen niin innos­tu­nut raa­ma­tun­kään­nös­työs­tä? Raa­ma­tul­la itses­sään on voi­ma muut­taa sekä yksi­lö että koko­nai­nen yhteis­kun­ta!

Teks­ti: Sig­mund Even­sen

Kuvat: Even­se­nien kotial­bu­mi

Suo­men­nos: Kari Ran­ta

Teks­ti on jul­kais­tu alun­pe­rin Wyclif­fe Nor­jan jul­kai­sus­sa 2017 ja myö­hem­min (2018) suo­mek­si myös Sanal­la sanoen ‑leh­des­sä.

Haluat­ko tila­ta mak­sut­to­man Sala­tut sanat ‑kir­jan?

Klik­kaa täs­tä ja tilaa nyt, kir­jo­ja on rajat­tu erä.