Monissa konson- ja alenkielisissä yhteisöissä Etiopiassa vammaiset lapset ovat joutuneet leimatuiksi ja heitä on hävetty. Joissakin yhteisöissä vammaisuutta pidetään Jumalan rangaistuksena. Tämä on johtanut syrjäytymiseen, kun vanhemmat kätkevät lapsensa ja rajoittavat heidän osallistumistaan yhteisön elämään. Usein ei edes huomata, kuinka leimaaminen tapahtuu.
Vammaisista käytettyjä leimaavia sanoja voivat olla esimerkiksi hidas, jälkeenjäänyt, sairas, epänormaali tai jopa kirottu. Yleensä ihmisiä kuvattaessa käytetään ilmaisuja kuten pitkä, tummatukkainen, vaaleaihoinen. Vammaisia ei kuitenkaan usein kuvata edellä mainituilla sanoilla. Sen sijaan fyysisesti terveet ihmiset leimaavat sanoillaan vammaisen identiteetin käyttämällä kuvaavia sanoja merkityksessä ”ne, jotka ovat” eikä ”ne, joilla on”.
Nimitykset tai leimat osoittavat, että vammaisten identiteettiä ajatellaan vain heidän kuntonsa näkökulmasta. Heidän ei sen takia katsota olevan Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä. Fyysisesti terveet eivät elä tällaisten näkyvien fyysiseen tai henkiseen tilaan liittyvien leimojen kanssa. Meitä ei kutsuta ahdistuneiksi, nynnyiksi, kömpelöiksi, saidoiksi tai vihaajiksi. Silloinkin, kun meidät luokitellaan stereotyyppisesti eri tarkoituksiin sopiviin kategorioihin, se ei vaikuta elämäämme eikä identiteettiimme yhtä haitallisesti kuin vammaisiin.
Suhtautumisen muutos
Asenteet yhteisöissä ovat muuttuneet hiljalleen parin viime vuoden aikana koulutuksen myötä. Koulutus ja lisääntynyt tietoisuus ovat yhdessä vähentäneet vääriä käsityksiä vammaisista lapsista. Jotkut vanhemmat ovat alkaneet ymmärtää lastensa oikeuden koulutukseen. Koulut ja jotkut kansalaisjärjestöt ovat auttaneet muokkaamaan asenteita ja mahdollistamaan paremman osallistumisen leimaamisen sijaan.
Suhtautuminen vammaiseen lapseen vaihtelee kuitenkin vielä yhteisöstä toiseen. Asenteet ovat vähitellen muuttumassa leimaamisesta ja ulkopuolelle jättämisestä hyväksymiseen ja mukaan ottamiseen joissakin yhteisöissä. Tällä hetkellä koulunkäyntimahdollisuuksia on jossain määrin. Joidenkin alueiden kouluissa vammaisia lapsia kannustetaan ja he ovat mukana oppimassa eri luokilla. Kouluista kerätyn tiedon mukaan suurin osa heistä kuitenkin on jättänyt koulun kesken kouluympäristön sopimattomuuden ja usein puutteellisen ymmärryksen tai väärinkäsitysten takia.
Perheen elättämisen haasteet
Gumachew työskenteli neljä vuotta Kahon esikoulun opettajana Konsossa. Hän oli suorittanut matkailualan tutkinnon, mutta hänellä oli suuria haasteita löytää työtä. Tämä johtuu siitä, että hänellä on lihasheikkoutta käsivarressa ja jalassa, joiden syytä ei ole löydetty. Gumachew on naimisissa ja hänellä on neljä lasta. Hänen vaimollaan, jolla ei ollut mahdollisuutta koulunkäyntiin, ei ole vakituista työtä, mikä lisää perheen paineita.
Gumachewin saama esikoulun opettajan vaatimaton palkka tarvittiin perheen elättämiseen. Hänet kuitenkin irtisanottiin hallituksen määräämien uusien pätevyysvaatimusten vuoksi ja nyt hänellä ei ole työtä eikä tuloja, mikä tekee perheen tulevaisuuden epävarmaksi.
Näistä vaikeuksista huolimatta hän haluaa edelleen kouluttaa lapsensa. Gumachewin lannistumattomuus vaikeuksien keskellä on inspiroivaa hänen pyrkiessään elättämään perheensä ja varmistamaan lapsilleen valoisan tulevaisuuden.
Unelma kouluun pääsystä
12-vuotias Matsafa on iloinen kohtaamistaan suurista haasteista huolimatta. Hän on kotoisin Konson alueelta Etelä-Etiopiasta. Matsafalla on Downin oireyhtymä ja hän kärsii jalan ja käden halvaantumisesta. Kun hän täytti seitsemän vuotta, hän ei voinut mennä kouluun vammojensa takia. Se oli sydäntäsärkevää hänelle ja hänen perheelleen, koska hänen vanhempansa toivoivat hartaasti, että hän voisi käydä koulua muiden lasten lailla.
Tilanteeseen tuli onneksi toivoa, kun hän sai pyörätuolin koulutuksen parantamiseen tähtäävän ohjelman kautta. Matsafa sai vihdoin 11-vuotiaana mahdollisuuden mennä kouluun. Kaikki ei sujunut kuitenkaan ongelmitta. Huonojen teiden takia pyörätuoli meni rikki ja Matsafan oli jäätävä kotiin.
Koettelemusten aikanakaan Matsafa ei ole lannistunut. Hänen äitinsä puhuu hänestä suurella ylpeydellä ja kertoo, miten Matsafa tekee kaikkensa auttaakseen kotitöissä. Matsafan sisukkuus on inspiraationa läheisille ihmisille. Takaiskuista huolimatta Matsafan äiti toivoo ja haluaa edelleen, että tytär voisi jatkaa koulunkäyntiä tulevaisuudessa. Hän uskoo, että tuella ja päättäväisyydellä Matsafa saa kokea valoisampia päiviä.
Lue lisää Etiopian esiopetushankkeesta.
Teksti: Meron Endale, SIL Ethiopia
