Vammaisuus ja siihen suhtautuminen ovat monissa yhteisöissä piiloteltuja aiheita tai jopa tabuja. Mitattavia muutoksia asiaan voidaan saada kohdennetuilla toimilla ja tietoisuuden lisäämisellä, kuten äidinkielisten kouluopetuksen hankkeissa on huomattu. Tässä artikkelissa esitellään kaksi tarinaa Wycliffe Raamatunkääntäjien työstä Pokomo-yhteisössä Kenian lounaisosassa ja Duruma-yhteisössä Kwalen piirikunnassa.
Historia ja paikalliset uskomukset
Hanketiimimme teki duruma-yhteisön aikuisten jäsenten keskuudessa tutkimuksen, joka osoitti, että erilaisista vammoista kärsivät lapset on kautta historian jätetty huomiotta tai pidetty kotona piilossa häpeän tai köyhyyden vuoksi. Tämä on johtanut siihen, että he eivät ole päässeet erityisopetukseen ja heidän perheensä on jopa leimattu hylkiöiksi.
BTL Kenyan toteuttama Foundation for a Brighter Future -hanke pyrkii muuttamaan näitä perinteisiä asenteita. Hanketiimi työskentelee vanhempien ja yhteisöjen parissa lisätäkseen tietoisuutta näistä asioista ja korostaakseen niiden tärkeyttä sekä sitä, että vammaisia lapsia ei pidä syrjiä. Tämä luo kuitenkin muita tarpeita ja jopa paineita – opettajat tulisi kouluttaa erityisopetukseen ja koulujen tulisi olla asianmukaisesti varusteltuja.
Lasten osallistaminen, opettajien valmiudet ja kokemuksen karttuminen sekä vanhempien ja yhteisön asenteiden muuttuminen eivät ole yhdessä yössä tapahtuvia muutoksia.
Hamzan tarina
Hamza on 6-vuotias esikoulua käyvä poika, joka ei osannut puhua ennen koulun aloitusta. Lääkärin lähetteellä ja hankkeen kannustamana hänet ilmoitettiin duruma-kielialueella sijaitsevaan kouluun ja otettiin mukaan luokan toimintaan.
Hamzan isä kertoi, kuinka pojan elämä on muuttunut hänen aloitettuaan koulun: ”Hän osaa nyt lausua joitakin sanoja, kuten baba (isä) ja mama (äiti). Toivon että tulevaisuudessa hän pystyisi puhumaan ja kommunikoimaan vapaasti.”
Hamzan opettaja on Saumu, jolla on 13 vuoden opetuskokemus. Hän kertoi, että aluksi oli haastavaa miettiä, miten Hamza voitaisiin parhaiten ottaa mukaan luokkahuoneympäristöön. Saumu sai kuitenkin rohkaisua siitä, että näki lasten kohtelevan Hamzaa samalla tavalla kuin muita. Hankkeen kautta hän sai erikoiskoulutusta ja kertoi: ”Alun vaikeuksista huolimatta tunnen nyt, että minulla on valmiudet tukea kaikkia oppilaita. On rohkaisevaa nähdä, kuinka muut lapset oppivat iloisesti myös niiden luokkatovereidensa kanssa, joilla on jokin vamma, ja kuinka vanhemmat ja yhteisö tunnustavat jokaisen lapsen arvon.”
Violetin ja Gwiyon tarina
Violet on yksinhuoltajaäiti, joka koki tuskallisen eron poikansa Gwiyon syntymän jälkeen. Gwiyolla on oppimis- ja kehityshäiriöitä. Yksinhuoltajaäidin asema ja vakaan tulon puute aiheuttivat suuria haasteita hänelle ja Gwiyolle, jonka tarpeisiin paikallinen koulujärjestelmä ei pystynyt vastaamaan.
Valitettavasti Violet ei löytänyt yhteisöstään juurikaan tukea tai ymmärrystä ja tunsi itsensä erittäin eristäytyneeksi. Onneksi hän sai rohkaisua äidiltään, joka auttoi häntä ilmoittamaan kouluun pokomo-kielialueella.
Jo Gwiyon ilmoittaminen kouluun oli todellinen rohkeuden osoitus: Se oli päätös olla piilottamatta häntä, vaan tuoda hänet esiin ikätovereidensa ja laajemman yhteisön keskuudessa. Nyt Violet toivoo tulevaisuutta, jossa Gwiyolla on mahdollisuus oppia ja kasvaa kuten muutkin lapset.
Johtopäätös
Maaseutuyhteisöjen arjen haasteiden taustalla tapahtuva todellinen muutos voidaan mitata pienin askelin. Vanhemmat, jotka näkevät vammaisten lastensa saavan mahdollisuuksia. Koulut, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan vammaisia lapsia ja joilla on koulutettuja opettajia ja jonkin verran resursseja. Yhteisöt, joiden asenteet ovat muuttumassa hyväksyvämmiksi.
Teksti: BTL ja Marc Secchia
