Aamui­sin se kuu­lui kylä­kou­lun bam­busei­nien läpi: tuo iha­nas­ti sol­ju­va oman kie­len luke­mi­nen, las­ten suo­rat rivit istui­vat luok­kien­sa lat­tioil­la ja luki­vat yhteen ääneen. Oli luo­tu koko hei­mon kat­ta­va esi­kou­lu­jär­jes­tel­mä ja omas­sa kyläs­säm­me oli yksi näis­tä kou­luis­ta. Kah­des­sa vuo­des­sa oppi­laat hank­ki­vat niin suju­van luku­tai­don, että ker­to­muk­set voi­tiin lukea itse oma­kie­li­ses­tä Raa­ma­tus­ta. Hyvän luku­tai­don omaa­via oli jo 3000. Oli­si­ko mah­dol­lis­ta, että kou­lu­tus jat­kui­si kat­kea­mat­ta?

Tii­mim­me koki asian omak­seen ja alkoi muo­dos­taa heil­le itse­näi­ses­ti sopi­vaa toi­min­ta­mal­lia samat tavoit­teet mie­les­sä. Me oli­sim­me vapaat etsi­mään uuden vähem­mis­tö­kie­li­ryh­män, mis­sä vie­lä oli­si luku­tai­dol­le tilaus­ta.

Omien rajoi­tus­ten tun­nis­ta­mi­nen

Itse­tut­kis­te­lun het­ki­nä mie­he­ni Arjen ja minä huo­ma­sim­me, että teim­me työm­me parem­min, jos se on suo­raan kyt­ket­ty­nä johon­kin ihmis­ryh­mään. Stra­te­gi­nen ajat­te­lu, niin tär­ke­ää kuin se onkin, ilman kyt­ken­tää johon­kin tun­nis­tet­ta­vis­sa ole­vaan ihmis­ryh­mään, oli­si meil­le jat­kos­sa­kin vai­ke­aa. Koim­me­kin siis todel­li­sen elä­myk­sen, kun tiel­lem­me tuli eräs Kau­ka­suk­sen kie­li­ryh­mä, jol­le etsit­tiin toi­mi­joi­ta luku­tai­to­hank­kee­seen. Kysees­sä oli pal­jon kär­si­nyt vähem­mis­tö, näim­me kuvia sodan rau­niois­ta ja ontu­vis­ta lap­sis­ta teko­jal­koi­neen pelaa­mas­sa jal­ka­pal­loa. 

Kan­san­ryh­mä siu­naa tois­ta, tun­te­ma­ton­ta kan­saa

Raa­mat­tu tuol­le Kau­ka­suk­sen kie­li­ryh­mäl­le val­mis­tui­si pian, aak­kos­to oli­si vakiin­tu­nut, puhu­tun kie­len ase­ma vah­va, mut­ta kie­len oma­toi­mi­nen luke­mi­nen ole­ma­ton­ta. Mie­les­säm­me näim­me jo lap­sia äidin­kie­lis­ten kir­jo­jen äärel­lä ja pää­tös menos­ta tuon kan­san kes­kuu­teen teh­tiin, kun vie­lä olim­me vii­dak­ko­ky­läs­säm­me. Läh­dön het­kil­lä kylä­läi­set toi­vat kerää­män­sä läh­tö­lah­jan, ja se lah­ja oli­si tuon uuden kan­san­hei­mon las­ten ensim­mäi­siä äidin­kie­li­siä kir­jo­ja var­ten. ‘Meil­lä on jo kaik­ki, heil­lä ei vie­lä mitään‘, sanoi­vat lah­jan tuo­jat sil­mät lii­ku­tuk­ses­ta tum­muen. Tämä lah­ja sai omat­kin sil­mäm­me tum­mu­maan.

Työn toteu­tus täy­sin eri­lais­ta

Sen lah­jan ja Abau-kan­san rukous­ten tur­vin suun­ta­sim­me koh­ti uut­ta kent­tää ja uusia haas­tei­ta. Vähi­tel­len koko­nai­suus alkoi hah­mot­tua: olim­me täy­sin toi­sen­lai­ses­sa tilan­tees­sa. Jos olim­me tot­tu­neet läh­te­mään ruo­hon­juu­ri­ta­son tar­peis­ta, ja vas­taa­maan nii­hin, nyt oli läh­det­tä­vä kor­keim­man tason kana­vis­ta, kopu­tel­ta­va ne auki ja nii­den avau­dut­tua, edet­tä­vä nii­tä pit­kin. Tämä totea­mus joh­ti alan mais­te­rio­pin­toi­hin ja tut­ki­muk­sen tekoon Kau­ka­suk­sen alu­eel­la. Tut­ki­muk­sen tulok­sia sai käy­dä jaka­mas­sa ja vai­kut­ta­mas­sa pää­tök­siin juu­ri näis­sä kor­keam­man tason foo­ru­meis­sa. Se oli nyt yksi olen­nai­nen tapa edis­tää luku­tai­don asi­aa täs­sä maa­il­man­kol­kas­sa. 

Sil­ti kai­ken taka­na ihmi­sen syk­ki­vä sydän ja käy­tän­nön idea­lis­mi

Avai­mek­si muo­dos­tui kui­ten­kin taas ihmis­ten väli­nen yhteys ja jaet­tu visio. Onni oli puo­lel­lam­me kun löy­sim­me yhteis­työ­kump­pa­nei­ta, joi­den sydän syk­ki oman kan­san lap­sil­le. Vuo­des­ta toi­seen he ahke­roi­vat teh­däk­seen lap­sil­le luet­ta­vaa ja saa­dak­seen luku­tai­don osak­si kou­lu­tus­ta tasa­val­lan kou­lui­hin. He lob­ba­si­vat, he kir­joit­ti­vat, he jul­kai­si­vat, ja jat­koi­vat sydä­men­sä vision tiel­lä. Sii­nä koh­das­sa tiem­me leik­ka­si­vat ja löy­sim­me uuden teh­tä­väm­me. Ei enää aloit­teen­te­ki­jöi­nä, vaan pai­kal­lis­ten aloit­tei­den tuki­joi­na. Ei enää mate­ri­aa­lin tuot­ta­ji­na, vaan lukuai­neis­ton val­mis­tu­mis­ta vie­res­tä seu­ra­ten, ja omal­la osaa­mi­sel­la sii­hen osal­lis­tuen. Ei rahoi­tus­suun­ni­tel­man teki­jöi­nä, vaan tois­ten teke­mien suun­ni­tel­mien juok­su­poi­ki­na ja ‑tyt­töi­nä. Hoi­dim­me kom­mu­ni­kaa­tion rahoit­ta­jien ja pai­kal­lis­ten teki­jöi­den välil­lä. Olim­me astu­neet uuteen roo­liin ja koim­me itsem­me siu­na­tuik­si. Täs­sä elä­män vai­hees­sa, tämä oli juu­ri sopi­va roo­li. 

Luku­tai­to­työn monet polut

Koim­me samaa intoa kuin aika­naan oman vii­dak­ko­hei­mom­me kes­kel­le aset­tues­sam­me. Enää emme näh­neet las­ten istu­van bam­bu­kou­lun lat­tioil­la, vaan tääl­lä he kul­ki­vat sili­te­tyis­sä kou­lu­pu­vuis­saan koris­teel­lis­ten kou­lu­port­tien läpi. Kir­jat eivät enää olleet mus­ta­val­koi­sia eivät­kä sisäl­tä­neet kuvia koti­vii­da­kon kas­veis­ta ja eläi­mis­tä, vaan tule­vat kir­jat oli­si­vat neli­vä­ri­pai­nok­sia ja kova­kan­ti­sia.

Mut­ta mikä vei tätä pol­kua eteen­päin, oli se, että myös tääl­lä syk­ki ihmi­sen sydän, myös tääl­lä tum­mui­vat sil­mät lii­ku­tuk­ses­ta iso­jen asioi­den äärel­lä, myös tääl­lä pon­nis­tel­tiin koh­ti yhteis­tä visio­ta, vaik­ka jou­duim­me kipua­maan uuden­lais­ten lain­sää­dän­töön liit­ty­vien han­ka­luuk­sien yli. Nyt olem­me lähem­pä­nä sitä päi­vää, että kou­lu­jen lap­set toden teol­la luke­vat ja ymmär­tä­vät omaa kiel­tään. Jat­kam­me tosin vie­lä enti­sen­kin ken­tän työs­sä, ja näin saam­me olla näkö­ala­pai­kal­la — tähyä­mäs­sä kah­del­le eri­lai­sel­le ken­täl­le, nii­den täy­sin eri­lai­sia pol­ku­ja havain­noi­den. Luku­tai­to­työn kalei­dos­koop­pi on avau­tu­nut kai­kis­sa sateen­kaa­ren väreis­sä ja jokai­nen luke­va lap­si on hel­mi Juma­lan aurin­gon sätei­den alla.  

Teks­ti ja kuvat: Mai­ja ja Arjen Lock